/dev/nikc/blog

Älytön jono ja kaksi porttia auki. Hyvällä tuurilla matkalla jo sunnuntaina.

• sukkia
• paitoja
• kalsareita
• farkut
• dödö
• hammasharja
• passi
• sopivasti HUF (Hungarian forint)-brändättyä ulkomaanvaluuttaa
• Zenith 80
• Industar-29 80/f2.8
• Mir-3 65/f3.5
• Jupiter 3B 250/f3.5 sittenkin muutama kilo liikaa
• valotusmittari
• 4 x Ilford HP5+ 400 120
• 4 x Kodak Portra 400NC 120
• Canon 400D
• Canon 50/f1.8
• Canon 75-300/f4.5-5.6
• 2 x 2GT flash-muistia

Sziasztok!

Amatöörivalokuvausharrastukseni otti tänään taas askeleen eteenpäin kun kehitin silakkamarkkinoilla räpsimäni filmit itse. Rupeaa digikuvauksen nopeusvaltti kärsimään inflaatiota kun valotuksesta negatiiviin ja vedokseen ei kulu kuin tunteja aikaa. (Tosin, se että olin muutenkin tänään menossa pimiölle hieman nopeutti asioita ja onhan digissä toki muitakin kivoja puolia kuin nopeus.)

Se nimittäin, kuulkaa, vasta on jotain se, kun ensin pilkkopimeässä haparoi ensimmäisen filmin spiraalille. Haparoi vielä sen toisenkin. Ja vielä kokoaa tämän kaiken tankkiin ja löytää kannenkin päälle. Sitten kiittelee onneaan siitä että pimiölle sattui törmäämään itseään kokeneempi henkilö joka neuvoi siinä mitä oli tekemässä, ja kertoi mitkä kaikki osat vielä puuttuivat.

Päälle vielä onnistunut lopputulos ja päivä oli kruunattu. Eka kerta on aina eka kerta, oli kyseessä mitä tahansa. Aitoa tekemisen riemua, puhtaimmillaan.

Sääli vain ettei yksikään vedoksista onnistunut minua tyydyttävästi, mutta se on niin pitkä tarina etten jaksa sitä tähän kirjoittaa – laiteongelmia ja ajanpuute pähkinänkuoressa. Sen sijaan laitan näytille pari noista silakkamarkkinoilla napatuista ruuduista.

Pari huomiota ennen kuin jatkat. Negatiiviskannaus on suoritettu pitämällä negatiivia lamppua vasten ja ottamalla kuva digikameralla. Lampun varjostin on ryppyistä paperia joka tuo mukanaan hauskan efektin. Tämä yhtälön tulo on se, etteivät kuvat oikein tee oikeutta työlleni, mutta pakkohan ne silti on esitellä – säilyttäväthän äiditkin lastensa ensimmäisiä piirustuksia.

Read the rest of this entry »

Noin niin kuin perinteisesti miittien jälkeen on tapana rustailla jotain aiheesta. Mitäpä eilisestä nyt sitten sanoisi? Oleellisinta lienee ihan alkuun todeta että oli kivaa, kuten perinteisesti on tapana olla. Tänään on hieman väsyttänyt, joka ikävä kyllä myöskin tuntuu muodostuneen perinteeksi.

Jotenkin minä onnistuin eilen jämähtämään paikalleni heti saapumishetkestäni, joten en juurikaan tavannut uusia kasvoja, eivätkä uudet kasvot minua joka tietysti on paljon paljon tärkeämpää, joillekuille ehdin kuitenkin lyhyesti esittäytyä. Olisi kuitenkin pitänyt olla tässä suhteessa selvästi aktiivisempi, sillä en ole tänään saanut yhtään uutta tilaajaa, kuten perinteisesti olen tavannut saada.

Ehkäpä pitäisi soveltaa Facebook:in monille tuttua käyttöliittymää ja lisätä omaan rintaani Add to friends -nappi, niin minä olisin jo ikään kuin ottanut ensi askeleen tutustumisessa ja loput tapahtuisi itsestään. Ehkä jo ensi kerralla.

Summa summarum, kiitos hyvästä seurasta Marinadi, Kari (eikun Val “Visa Kopu” Kilmer), Kervå, Hilpari, Sami, Marjut, Schizo, Janne, Lauri, Leena, Elma, Kaura, Kriisi, Turisti, Visukinttu, Junakohtaus ja kaikille teille muille jotka olitte paikalla ja teitte miitistä miitin. Niin ja toinen erityiskiitos kuuluu järjestäneille tahoille, Marille ja Schizolle.

Linkkejä en kerää koska Sun Äitis teki sen taas. Eli kaikki on aivan kuten ennenkin, mikä on turvallista, koska se ehkäisee perhosefektiä.

Ensi kertaan, kuomat.

(via

Suomenkielinen Wikipedia kertoo että Lauri on ollut jo pitkään suosituimpia miesten etunimiä. Olen elänyt siinä uskossa että nimen suosio kertoo lähinnä siitä miten herkästi lapsille kyseinen nimi annetaan. Ilmeisesti suosio voi olla konkreettistakin, sillä eilen ainakin Lauri & Kumpp. onnistuivat keräämään tavastianmitalla nuoria tyttöjä paikalle. Tai ehkä he odottivat sitä Tähkää, luomuhan on in?

Se yksi ainakin oli kovin innokas. Jaksoi jumpata polvia notkutellen koko puolitoistatuntisen laulutuokion. Kädetkin heiluivat kuin heinäseipäät. Taisi olla niitä kirkasotsaisia runotyttöjä. Onneksi heilläkin on oma yleisönsä.

Itseni jättivät melko kylmäksi. Siis orkesteri. Kyllähän ne muutamat biisit rokkaavat aika kivasti, mutta lähes poikkeuksetta sen yhden suosituimmista miesten nimistä omaava pilasi kaiken avaamalla suunsa. Tästä voisi ehkä päätellä etten ole ihan kohdeyleisöä.

Tulinkin eilen siihen tulokseen että syy miksi levynsä minua ovat puhutelleet johtuukin siitä viulusta. Siinä on hetkittäin jotain samaa kuin kelttivaikutteita omaavassa rockmusiikissa. Kyykkyviulistiksi paljastui senkin soittaja, ainakin hetkittäin.

No joo. Mahtuuhan maailmaan musiikkia. Myös sellaista josta minä en pidä tai juuri välitä.

Pitäkää Tähkänne.

bq.. Heitetäänkö pois kaikki housut ja paidat,

lähdetään lennolle.

Näytä mulle missä sul on rusketusraidat,

piirrä ne kartalle.¹

(via

Huomenna perjantaina Ravintola Luftissa tapahtuu.

Minäkin olen siellä.

Ole sinäkin, tai et tiedä mistä olet jäänyt paitsi kaikki nämä vuodet.

bq.. Tuli Turusta

Suoltaa kummaa juttua

Hei Haiku-poikuus

Vitonen 40/07

Mikä voisi olla ärsyttävämpää kaupan taustamusiikkina kuin I just called (to say I love you)? No vaikkapa se että heti perään soi Kirkan Soitin vain (kun taas sua kaipaan).

Ja kohta alkavat taas ne jokavuotiset rallatukset… Huoh.

Valokuvatorstai #60: kivi

Muut Valokuvatorstain osallistumiseni

Sairastaessaan ehtii miettiä kaikenlaista.

Kuten vaikkapa sitä muistaako kukaan Pinky & The Brain -nimistä piirrettyä?

Minä muistan. Se oli mielestäni hauska. Ja sillä oli hieno tunnari.

Että sellaista.

Lisäksi olen huomannut että ulkomaiset kanavat ovat suomalaisia rehellisempiä.

Eilen nimittäin, kun olin katsonut YLE Teeman esittämän elokuvan Vaarallisia Suhteita, aloin selaamaan elektronista ohjelmakarttaa. (On se vaan hienoa tämä digiaika, eikös vain?)

Siinä se sitten komeili. En tiedä kanavan alkuperämaata, tai mitä lähetys sisälsi, mutta ATV -niminen kanava kertoi rehellisesti ohjelmatiedoissaan: Senden Baska.

Ihan kuten nämä kotimaisetkin kanavat, tosin täällä niitä kutsutaan chateiksi.

Tänään aamulla kuume pysyi jo alle 38° Celsius-asteikolla mitattuna. Tästä rohkaistuna avasin tietokoneen ja suuntasin boldattujen linkkien paratiisiin, eli muutaman päivän laiminlyödylle blogilistalleni. Siitä sitten yksi kerrallaan läpi, ja siinä se sitten oli. Ensimmäinen, täysin rinnoin sydämestä saakka purkautuva, spontaani, raikuava, Siperian suuret arotkin täyttävä nauru.

Ai mikäkö se se sitten oli? No:

uudistuksen keskeinen osa eli italialainen kiskoa pitkin vilistävä kattokamera ei suostunut liikahtamaan

(via

Flunssapotilaana ollessa ilmaisu päivän väri saa täysin uuden merkityksen. Siinä on yleensä jotain kirkasta ja kellertävän vihreää. Välillä mukana on vähän rusehtavaakin. Aamupalan jälkeen, kuten tänään, ilmaisu saattaa sisältää myös aavistuksen mustikan sinistä.

Seuraavaksi voitaisiinkin sitten käsitellä päivän viskositeetti, joka luojan kiitos on pienenemään päin, mutta jätän sen nyt pois kun tämä on kuitenkin perheohjelma. Ehkä sitten joskus mikäli Valokuvatorstain viikon teema sattuu osumaan…

Hyvään ateriaan kuuluu oleellisesti paitsi seura, sopiva juoma ja miellyttävä ympäristö myös hampaiden väleihin jääneen take away-annoksen pois tikuttaminen.

Moni ravintola tiedostaakin tämän ja tarjoaa asiakkailleen tähän työkalut, jotka tosin ovat lähes poikkeuksetta vialliset. Vähän sama kuin tarjoaisi ruuvin vääntämiseen vasaraa: kyllähän sillä voi saada jotain aikaiseksi, ja todennäköisesti saakin, mutta suoritus on vaivalloinen ja lopputulos nyt on vähän mitä on.

En muista koska olisin nähnyt ravintolassa tarjolla muita kuin niitä pyöreitä tikkuja, jotka siis eivät ole hammastikkuja, vaan cocktailtikkuja, joilla voi oikein hyvin harppunoida dippikulhosta sinne tipahtanutta lihapullaa, mutta ei juurikaan siistiä hampaanvälejään. Yhtä hyvin tarjolla voisi olla lyijy(väri)kynä, joka toimii täsmälleen yhtä hyvin kuin e.m. niin kauan kuin on terävä kärjestään mutta tarjoaisi bonuksena kivan värin.

Nimittäin sen kuvittelisi olevan joka iikalle jokseenkin selvää, että hammastikku on se kiilamainen, takapäätään kohti laajeneva, puusta valmistettu kertakäyttöinen¹ väline. Jollei ole, niin sopii palata siihen lapsille tuttuun peliin jossa erimuotoisia esineitä sovitellaan erimuotoisiin reikiin harjoittelemaan sitä pyöreätä palikkaa siihen kolmionmalliseen reikään.

Muut MOPV-sarjan kirjoitukset