/dev/nikc/blog

Today is World Pinhole Day and the sun is shining from a clear blue sky.

So load up and get out!

—(The picture is for illustrative purposes only and is not from todays or any previous World Pinhole Day)—

9-vuotias söpöyden ammattilainen, sivutoiminen palindromi Tampereen Tesomalta.

Valokuvatorstai #87: kotimainen

Muut Valokuvatorstain osallistumiseni

Laitoin alustan uusiksi, ihan tosta noin vaan. Alla hyrrää nyt uutuuden karhea WordPress 2.5.

Toistaiseksi vain yksi plugin on ilmoittanut ettei enää halua toimia, johtuen muutoksista tietokannassa. Tosin kirjoitusten automaattinen tallennus aiheuttaa myös tietokantavirheen. (Google Sitemaps -pluginin deaktivoiminen korjasi tilanteen, päivittämisen jälkeen sekin leikkii kiltisti.) Vähän jännittää, että tähänkö se nyt sitten meni.

Varmuuskopiointiskriptikin pitää muistaa päivittää. (Note to self.)

Lyhykäiset-kategorian postaukset ovat taas mukana päävirrassa ja saavat ollakin kunnes otan itseäni sen verran niskasta kiinni että ratkaisen ongelman jotenkin pysyvämmin.

Suorituskyvystä kiinnostuneille WordPress-käyttäjille suosittelen lukemistoksi Coding Horrorin artikkelia Behold WordPress, Destroyer of CPUs.

Edit 1:
Pluginien “automaattinen” päivitystoiminto aiheutti Vau!-efektin. Vähän kyllä kummastutti ettei kaikkia voinut päivittää kerralla yhdellä napin painalluksella. Toisaalta, jälkeen päin (kuten kuvasta näkyy) tuli huomattua ettei kaikkea ehkä kannatakaan päivittää. Onneksi otin varmuuskopiot.

Edit 2:
Vanhassa versiossa oli mukavaa että muokkauksen jälkeen palautui tallenna-napin painamisen jälkeen lähtöpaikkaan. Nyt palautuu aina adminiin.

Edit 3:
On tossa näköjään joku Go Back-linkki josta päätyy lähtöpaikkaan. Ennen se oli automaattista. Ennen oli kaikki paremmin.

Edit 4:
Jos muokkaukseen saappuu “single view:sta päätyy näköjään takaisin automaagisesti.

Edit 5:
Kommentoinnissa näkyy olevan jotain hämminkiä, tai ainakin kommenttien listauksessa.

Edit 6:
Jotain kenkkua siellä oli, nyt tuntuisi toimivan.

Nyt tarvii vielä kaivaa jostain härpäke jolla saan palautettua nuo viimeimpien kommenttien ja postausten listat.

Edit 7:
Oops. Jotain unohtui Dashboardin suunnittelussa:

Kyseessä on siis iframe jossa ei pääse selaamaan y.o. tilanteessa lomaketta alaspäin. Tabulaattorilla saattoi lomakkeen tietysti täyttää kokonaan, mutta enivei.

Mistä vilkuttamisen tapa tai perinne on lähtöisin?

Wikipedia ei tiedä. Googlekaan ei nopean otannan perusteella tiennyt kuin vauvojen vilkuttamisesta. (Mikä on sekin mielenkiintoinen ajatus: onko vilkuttaminen opittua vai geneettistä?) Youtube tiesi jotain, mutta se liittyi laajakulmalinsseillä kuvattuihin videoihin, roikkuviin paitoihin ja lökäpöksyihin.

Asiaa rupesin pähkäilemään kun ajatus iskeytyi päähäni katsellessani eilen Salon asemalla junan ikkunasta pariskuntaa joka esitteli melko laajaa vilkutusrepertuaariaan usean minuutin ajan.

Pariskunnan esittelemiä tekniikoita olivat:

1. pidetään kämmentä pystyssä ja heilutetaan sormia epätahdissa niin että liike muistuttaa meksikolaista aaltoa(Wikipedia: Mexican Wave)
2. pidetään kämmentä pystyssä ja liikutetaan kaikki sormia tahdissa niin että ne muodostavat ala-asennossa 90° kulman kämmeneen nähden
3. pidetään kämmentä pystyssä ja liikutetaan koko alakäsivartta
4. työnnetään kämmentä hieman eteenpäin ja pyöritetään rannetta noin 45° edestakaisin
5. kahden käden yhdistelmiä y.m. tekniikoista

Mitä vilkuttamisella on tarkoitus viestiä? Looginen selitys olisi tietysti se, että saavuttaessa viestitään että tullaan tyhjin käsin eli aseettomina. Eläinmaailmasta lähin löytyvä vastine lienee koirien tapa heiluttaa häntää kun haluavat vain haistella peppuasi kurkunpään hotkaisemisen sijaan. Eli viestitään että ollaan liikkeellä hyvin tai ainakin rauhanomaisin aikein.

Mutta miksi lähtiessä sitten vilkutetaan?

Valokuvatorstai #86: rappion estetiikka

Muut Valokuvatorstain osallistumiseni

Hankin viime lauantaina itselleni polkupyörän. Upouuden Army-vihreän Jopon. Siitä lähtien olenkin hoitanut lähes kaiken liikkumiseni pyöräillen, kun vain sää on sen sallinut. Tämä onkin ollut mitä mainioin tapa konkreettisesti huomata kuinka fyysisesti rapakunnossa onkaan. Huohotus on ylämäkien jälkeen kuin ruotsalaisesta elokuvatehtaasta ja reidet huutavat lisää happea tasaisellakin. Mutta ainahan on toivoa että tilanne korjaantuu jatkamalla harjoituksia. Harjoituksia joita jo yritin aloitella parisen vuotta sitten.

Mutta nörtin silmien läpi katsottuna tässä on toinenkin hauskuus. Nimittäin N95-puhelimeni GPS-paikannin yhdistettynä Nokia Sports Trackeriin. Ohjelma on kehittynyt sitten viime näkemän ja Nokia on helpottanut workoutien käsittelyä ja seurantaa perustamalla Sports Trackerille oman online-palvelunsa (vai pitäisikö sanoa yhteisönsä?)

Poissa on monivaiheinen ja kömpelö prosessi joka piti käydä läpi nähdäkseen kuljetun reittinsä meta-tietoineen kartalla, nyt homma hoituu nappia painamalla. Olkoonkin että online-palvelussa on lastentautinsa, mutta hommahan on aitoon veppikakkostyyliin vasta Beta-vaiheessa jossa bugeja pitää vielä katsoa vähän läpi sormien.

Nyt on kuitenkin entistäkin helpompaa perustaa vaikkapa kuntoilurinkejä, eikä enää tarvitse luottaa kaverin rehellisyyteen liikkumisen määrästä kun dokumentaatio on olemassa puolueettoman osapuolen tekemänä. Omat workoutinsa kun pystyy jakamaan joko kavereille tai koko maailmalle, ja myös tietysti olla jakamatta kenellekään.

Kuljettuihin reitteihin pystyy jotenkin yhdistämään valokuviakin mutta sitä en ole vielä kokeillut, sen pariin ehtinee sitten kun ei pyri tekemään uusia nopeusennätyksiä kodin ja työpaikan välillä kulkemisessa.

Vielä kun Nokia keksisi tehdä ryhtyisi yhteistyöhön jonkin sykemittarivalmistajan kanssa niin olisi melkoisen kattava setti kasassa.

N.Y. Times uutisoi Polaroidin suunnitelmista puskea markkinoille taskukokoinen tulostin jolla yritettäisiin jälleen lunastaa analogisen valokuvauksen kuninkaan paikka.

Ajatus on siis myydä tulostin kaveriksi digikameralle tai kännykän kameralle. Kuvatallentimesta kuva siirtyy langattomasti tulostimelle ja tulostuu luottokortin kokoiselle erikoispaperille.

Sama kuin oikea kamera, joka tekee oikeita kuvia, oikealle filmille? I think not.

Ainakin minulle yksi osa Polaroid-kuvien viehätyksessä on niiden uniikkius. —(Joo, saihan niistä lisäkopioita teetettyä, mutta teettikö niitä oikeasti kukaan?)— Ja sitä paitsi kuvatulosteet ovat reilusti pienempiäkin kuin mitä ne oikeat Polaroid-kuvat ovat.

Eli ihan kiva yritys, mutta kaltaiselleni nostalgikolle tämä ei kelpaa.

Äkkiä nyt kaikki roviolle pelastamaan Polaroidia.

Ystäväni yllytyksestä (ja Marjo Leinosen houkutuksesta) päätin viime perjantaina lähteä maistelemaan oluita Kaapelitehtaalle Helsinki Beer Festivaliin. Ja toki tulikin maisteltua monia hyviä oluita, sekä muutamaa keskinkertaista, yhtä markettitasoista siideriä ja yhtä ehkä parasta ikinä maistamaani siideriä. Lisäksi Marjo Leinonen Undercover oli täysin omaa luokkaansa.

Eli perin onnistunutta settiä.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Nimittäin siinä vaiheessa kun olin vasta lähestymässä pääkallopaikkaa, minulle huhuili vastaan tulevassa porukassa oleva tyttö. Huhuilusta syntyi keskustelu joka meni osapuilleen seuraavasti (huomatkaa toisen osapuolen sujuva turkulainen supliikki):

bq.. Tyttö: Ootko menossa olutfestareille?
Minä: Jep, jep. Kyllä, kyllä.
T: No, onko sulla lippu?
M: Eipä ole ei.
T: No nytpä on.
M: …
T: Ole hyvä vain.
M: …, …
…M: Kiitos…kiitos.

Ja totta tosiaan. Lyhyen mutta asiallisen keskustelumme päätteeksi kädessäni komeili kutsulippu Helsinki Beer Festivalille.

Illan toinen uskoani ihmiskunnan kykeneväisyydestä hyviin tekoihin vahvistava tapahtuma sattui kotimatkalla.

Nimittäin, kotiinlähdön ajankohta oli harmillisesti – mutta, myönnettäköön, ei ihan odottamatta – venynyt kellonlyömään jolloinka vihreitä junia ei enää kulje kuin kahdella reitillä ja niistä kumpikaan ei sattunut olemaan numero 8, joten päätin raikastaa olemukseni reippaalla yöllisellä kävelyllä.

Mutta mikäpä reipas kävely olisi täydellinen ilman pientä välipalaa. Varsinkin kun matkan varrelle sopivasti osui ravitsemusliike joka myös Töölöntorin grillinä tunnetaan.

Siinä, tiskiä kohti horjahtaessani, täysin pyytämättä ja yllättäen eräs kohtalaisen tunnettua viihdeblogia toimittava kansalaisjournalisti tarttui hihasta kiinni ja tarjosi väsyneelle matkamiehelle autokyytiä kotiovelle saakka.

Niinpä vahvistavan suolapalan nautittuani, sainkin apostolin kyydin sijaan laskea väsyneen olemukseni saksalaisesta tehtaasta lähtöisin olevan kulkuneuvon ergonomisesti muotoiltuun, nahkaverhoiltuun huomaan ja kulkea turvallisesti läpi öisen Helsingin.

Kyllä maailmassa vielä hyvyyttä riittää. Ja onneksi myös olutta ja nakkikioskeja.

Habaneroa ja kossua.