/dev/nikc/blog

Mistä vilkuttamisen tapa tai perinne on lähtöisin?

Wikipedia ei tiedä. Googlekaan ei nopean otannan perusteella tiennyt kuin vauvojen vilkuttamisesta. (Mikä on sekin mielenkiintoinen ajatus: onko vilkuttaminen opittua vai geneettistä?) Youtube tiesi jotain, mutta se liittyi laajakulmalinsseillä kuvattuihin videoihin, roikkuviin paitoihin ja lökäpöksyihin.

Asiaa rupesin pähkäilemään kun ajatus iskeytyi päähäni katsellessani eilen Salon asemalla junan ikkunasta pariskuntaa joka esitteli melko laajaa vilkutusrepertuaariaan usean minuutin ajan.

Pariskunnan esittelemiä tekniikoita olivat:

1. pidetään kämmentä pystyssä ja heilutetaan sormia epätahdissa niin että liike muistuttaa meksikolaista aaltoa(Wikipedia: Mexican Wave)
2. pidetään kämmentä pystyssä ja liikutetaan kaikki sormia tahdissa niin että ne muodostavat ala-asennossa 90° kulman kämmeneen nähden
3. pidetään kämmentä pystyssä ja liikutetaan koko alakäsivartta
4. työnnetään kämmentä hieman eteenpäin ja pyöritetään rannetta noin 45° edestakaisin
5. kahden käden yhdistelmiä y.m. tekniikoista

Mitä vilkuttamisella on tarkoitus viestiä? Looginen selitys olisi tietysti se, että saavuttaessa viestitään että tullaan tyhjin käsin eli aseettomina. Eläinmaailmasta lähin löytyvä vastine lienee koirien tapa heiluttaa häntää kun haluavat vain haistella peppuasi kurkunpään hotkaisemisen sijaan. Eli viestitään että ollaan liikkeellä hyvin tai ainakin rauhanomaisin aikein.

Mutta miksi lähtiessä sitten vilkutetaan?

Valokuvatorstai #86: rappion estetiikka

Muut Valokuvatorstain osallistumiseni

Hankin viime lauantaina itselleni polkupyörän. Upouuden Army-vihreän Jopon. Siitä lähtien olenkin hoitanut lähes kaiken liikkumiseni pyöräillen, kun vain sää on sen sallinut. Tämä onkin ollut mitä mainioin tapa konkreettisesti huomata kuinka fyysisesti rapakunnossa onkaan. Huohotus on ylämäkien jälkeen kuin ruotsalaisesta elokuvatehtaasta ja reidet huutavat lisää happea tasaisellakin. Mutta ainahan on toivoa että tilanne korjaantuu jatkamalla harjoituksia. Harjoituksia joita jo yritin aloitella parisen vuotta sitten.

Mutta nörtin silmien läpi katsottuna tässä on toinenkin hauskuus. Nimittäin N95-puhelimeni GPS-paikannin yhdistettynä Nokia Sports Trackeriin. Ohjelma on kehittynyt sitten viime näkemän ja Nokia on helpottanut workoutien käsittelyä ja seurantaa perustamalla Sports Trackerille oman online-palvelunsa (vai pitäisikö sanoa yhteisönsä?)

Poissa on monivaiheinen ja kömpelö prosessi joka piti käydä läpi nähdäkseen kuljetun reittinsä meta-tietoineen kartalla, nyt homma hoituu nappia painamalla. Olkoonkin että online-palvelussa on lastentautinsa, mutta hommahan on aitoon veppikakkostyyliin vasta Beta-vaiheessa jossa bugeja pitää vielä katsoa vähän läpi sormien.

Nyt on kuitenkin entistäkin helpompaa perustaa vaikkapa kuntoilurinkejä, eikä enää tarvitse luottaa kaverin rehellisyyteen liikkumisen määrästä kun dokumentaatio on olemassa puolueettoman osapuolen tekemänä. Omat workoutinsa kun pystyy jakamaan joko kavereille tai koko maailmalle, ja myös tietysti olla jakamatta kenellekään.

Kuljettuihin reitteihin pystyy jotenkin yhdistämään valokuviakin mutta sitä en ole vielä kokeillut, sen pariin ehtinee sitten kun ei pyri tekemään uusia nopeusennätyksiä kodin ja työpaikan välillä kulkemisessa.

Vielä kun Nokia keksisi tehdä ryhtyisi yhteistyöhön jonkin sykemittarivalmistajan kanssa niin olisi melkoisen kattava setti kasassa.

N.Y. Times uutisoi Polaroidin suunnitelmista puskea markkinoille taskukokoinen tulostin jolla yritettäisiin jälleen lunastaa analogisen valokuvauksen kuninkaan paikka.

Ajatus on siis myydä tulostin kaveriksi digikameralle tai kännykän kameralle. Kuvatallentimesta kuva siirtyy langattomasti tulostimelle ja tulostuu luottokortin kokoiselle erikoispaperille.

Sama kuin oikea kamera, joka tekee oikeita kuvia, oikealle filmille? I think not.

Ainakin minulle yksi osa Polaroid-kuvien viehätyksessä on niiden uniikkius. —(Joo, saihan niistä lisäkopioita teetettyä, mutta teettikö niitä oikeasti kukaan?)— Ja sitä paitsi kuvatulosteet ovat reilusti pienempiäkin kuin mitä ne oikeat Polaroid-kuvat ovat.

Eli ihan kiva yritys, mutta kaltaiselleni nostalgikolle tämä ei kelpaa.

Äkkiä nyt kaikki roviolle pelastamaan Polaroidia.

Ystäväni yllytyksestä (ja Marjo Leinosen houkutuksesta) päätin viime perjantaina lähteä maistelemaan oluita Kaapelitehtaalle Helsinki Beer Festivaliin. Ja toki tulikin maisteltua monia hyviä oluita, sekä muutamaa keskinkertaista, yhtä markettitasoista siideriä ja yhtä ehkä parasta ikinä maistamaani siideriä. Lisäksi Marjo Leinonen Undercover oli täysin omaa luokkaansa.

Eli perin onnistunutta settiä.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Nimittäin siinä vaiheessa kun olin vasta lähestymässä pääkallopaikkaa, minulle huhuili vastaan tulevassa porukassa oleva tyttö. Huhuilusta syntyi keskustelu joka meni osapuilleen seuraavasti (huomatkaa toisen osapuolen sujuva turkulainen supliikki):

bq.. Tyttö: Ootko menossa olutfestareille?
Minä: Jep, jep. Kyllä, kyllä.
T: No, onko sulla lippu?
M: Eipä ole ei.
T: No nytpä on.
M: …
T: Ole hyvä vain.
M: …, …
…M: Kiitos…kiitos.

Ja totta tosiaan. Lyhyen mutta asiallisen keskustelumme päätteeksi kädessäni komeili kutsulippu Helsinki Beer Festivalille.

Illan toinen uskoani ihmiskunnan kykeneväisyydestä hyviin tekoihin vahvistava tapahtuma sattui kotimatkalla.

Nimittäin, kotiinlähdön ajankohta oli harmillisesti – mutta, myönnettäköön, ei ihan odottamatta – venynyt kellonlyömään jolloinka vihreitä junia ei enää kulje kuin kahdella reitillä ja niistä kumpikaan ei sattunut olemaan numero 8, joten päätin raikastaa olemukseni reippaalla yöllisellä kävelyllä.

Mutta mikäpä reipas kävely olisi täydellinen ilman pientä välipalaa. Varsinkin kun matkan varrelle sopivasti osui ravitsemusliike joka myös Töölöntorin grillinä tunnetaan.

Siinä, tiskiä kohti horjahtaessani, täysin pyytämättä ja yllättäen eräs kohtalaisen tunnettua viihdeblogia toimittava kansalaisjournalisti tarttui hihasta kiinni ja tarjosi väsyneelle matkamiehelle autokyytiä kotiovelle saakka.

Niinpä vahvistavan suolapalan nautittuani, sainkin apostolin kyydin sijaan laskea väsyneen olemukseni saksalaisesta tehtaasta lähtöisin olevan kulkuneuvon ergonomisesti muotoiltuun, nahkaverhoiltuun huomaan ja kulkea turvallisesti läpi öisen Helsingin.

Kyllä maailmassa vielä hyvyyttä riittää. Ja onneksi myös olutta ja nakkikioskeja.

Habaneroa ja kossua.

Kännykkäni puhuttaa taas. Tai ärsyttää.

Minulla on kaksi puhelinta, Nokioita molemmat. Toinen on henkilökohtainen, mallia N95, ja toinen työkappale, mallia E65. Kummassakin on sama käyttöjärjestelmä, Symbian S60 3^rd^ Edition. Kuitenkin vain toisessa herätyskello on käyttökelpoinen.

N95 puhelimeen saa asetettua toistuvan herätyksen. Toistorytmiksi voi valita joka päivä tai arkipäivisin toistuvan hälytyksen. Sen lisäksi voi tehdä kertakäyttöisiä hälytyksiä, mikä on erittäin kätevää kun pääsääntöisesti haluaa herätä töihin ja toisaalta viikonloppuisin vapaammin, poikkeustilanteet pois lukien.

E65 puhelimeen saa asetettua kertaherätyksen. Piste.

Kertauksena vielä: sama käyttöjärjestelmä, eri puhelin {=>} eri kellosofta.

Tiedä sitten onko niin että business-puhelimia käyttävät henkilöt heräävät mieluummin kalenterinsa hälytyksiin. Jotenkin tuntuu silti oudolta ajatukselta vaihtaa kellosofta toiseen. Sitä paitsi, kalenterin hälytykset eivät herätä puhelinta mikäli se on virta katkaistuna toisin kuin herätyskello.

Asensin tänään Dr. Jukka.com:in ilmaisen YAlarms-ohjelman(YAlarms @ DrJukka.com). Huomenna selvinnee herättääkö se.

Kirjoitin jo aiemmin turhautumisestani siihen ettei tietoliikenneyhteyksiä hanskata käyttöjärjestelmätasolla, joten jätetään se aihe nyt rauhaan (vaikkakin se edelleen toki ärsyttää). Pysytään kuitenkin teemassa haukkumalla webselainta.

En nimittäin voi käsittää miksi webselain aina silloin tällöin täysin oma-aloitteisesti keksii vaihtaa kulloinkin käytössä olevan verkkoyhteyden oletusyhteydeksi. Joskus kyseessä on operaattorin GPRS-yhteys, joskus vierailun kohteeksi joutunut Wlan-verkko. Se on erittäin hämmentävää kun raitiovaunussa päivän uutisia avatessa puhelin ihmettelee miksei kirjaston (no, okei, lähibaarin) Wlan-verkkoa löydy.

Yhtä hämmentävää on myös se että kirjanmerkkeihin tallentuu lisäyshetkellä käytössä ollut verkkoyhteys. En voi millään ymmärtää mikä funktio tällä informaatiolla on.

Vaikka tuskin sekään Graalin maljaksi pystyy, odotan suurella innolla ensimmäistä Googlen Androidia soveltavaa puhelinta. Siihen asti lienee täytyy sinnitellä näillä nykyisillä virityksillä.

Normaalistihan me Svenska Talande Bättre Folketin edustajat emme juurikaan asioi verotoimistossa koska – tunnetusti iloisia veijareita kun olemme – emme kertakaikkiaan luonnostaan kykene pysymään hengissä moisissa harmaissa kuivissa ympäristöissä. Mutta verokarhu – se ovela veijari – on sittenkin keksinyt laittaa oveen houkuttimen joka tepsii myös meihin – jotka iloisuutemme lisäksi olemme tunnettuja myös janoisuudestamme…

Sääli, että se oli sittenkin silkkaa huijausta.

Sääli sekin ettei jonotusjärjestelmä osannut arvioida kuinka kauan minun pitäisi odottaa että ne kuusikymmentä minua ennen jonossa olevat ovat ehtineet asiansa hoitaa. Positiivisena asiana kuitenkin ilmainen Wlan. Ja kerrosta alempana olevat useat lounasvaihtoehdot.

Oho, meni tonni poikki. Postauksissa siis. Mutta toisaalta, vain neljäsataaseitsemänkymmentäseitsemän niistä tuhannestakahdeksasta tuhannestayhdeksästä on jokin muu kuin Lyhykäinen Joten huhkitaan nyt vielä hetki ennen kuin juhlitaan.

Kun on torkahtanut herätyskellon sammuttamisen jälkeen, on seuraava herääminen usein kauhunsekainen kokemus: kauanko nukuin, vieläkö maapallo pyörii, saahan kaupasta vielä pekonia?!

Kun sitten nappaa lähimmän pitkänomaisen esineen ja asettaa sen verhojen välistä sisään tunkevan valokiilan eteen tarkistaakseen mitä aikaa vuorokaudesta nyt mennään, sen lukee helposti tunnilla väärin – se sisäinen kompassi kun on vielä vähän tokkurassa.

Ja se taas on omiaan aiheuttamaan nopeita voimisteluliikkeitä.

Nimim. lääh-huuh-lääh-huuh-olinpas-kuitenkin-ajoissa-huh-huh

Paljon on vettä virrannut sillan alta sitten viimeksi. Paha juttu, mutta en lupaile parannusta. Salaa kyllä toivon sitä silti.

Sukupolvikuiluista aina puhutaan, mutta ongelmat tuntuvat olevan silti samanlaiset – ainakin ääripäissä – bussissa kuulemani keskustelun perusteella. Nimittäin eräs jo melko kunnioitettavaan ikään ehtinyt mies valitteli ettei pysty pistämään textareita kun saldo meni kiinni.

Lisäksi paheksuttiin ihmisryhmää. Vieruskaverinsa arveli että ai ostariporukkako, mutta oikea vastaus oli sittenkin seurakuntalaiset.

Minullakin ongelmat ovat täysin yhtä arkipäiväisiä. Tällä kertaa kyseessä on remontissa ollut lähibaarimme. Nimittäin, kantaessani lähikaupastamme hakemaani kissanhiekkaa sankarillisesti läpi tuulen ja tuiskun, polkuni kulki kyseisen baarin ohi ja huomasin sen jälleen avautuneen oven edessä blaadaavasta possesta päätellen. Pikainen tekstiviesti parhaillaan lähiravintolassamme aterioivalle Morsiolle johti myönteiseen päätökseen koeajokierroksesta. Siis sen lähibaarin.

Pettymys oli kuitenkin valtaisa. Ennen niin kotoisa ja lämpimän rosoinen kuppila oli muuttunut kylmän viileäksi markkinatalouden rahasammoksi. Pöydillä komeilivat pokeripelimainokset, päiväkänniporukoille varattu pyöreä pöytä oli vaihtunut soikeaksi korttipelipöydäksi ja valoa oli joka sopessa kuin leikkaushuoneessa. Kattava juomavalikoimakin oli surkastunut ja surkastuu surkastumasta ehdittyään kunhan vanhat varastot myydään pois.

Eli ilmeisesti pitää nyt sitten ruveta hakemaan uutta asuntoa. Suosituksia hyvistä lähibaareista otetaan vastaan.

Mutta on meillä onneksi vähän suurempiakin ongelmia. Ilmastonmuutos on nyt ilmeisesti ottanut uuden askeleen ja – jumankekka soikoon! – eteläiseen Suomeen on – perskutarallaa sentään! – satanut lunta. Täysin ennennäkemätön ja -kokematon sääilmiö näillä leveysasteilla. Siksi onkin soveliasta että tuota valkoista huttua ihmetellessämme pistämme koko pienen maamme solmuun.

Työpaikallanikin talvi yllätti internetin, eikä mistään tullut sitten enää mitään. Kämmenet poskiin liimaantuneina juoksimme käytäviä pitkin huutaen apuun Jeesusta, Saatanaa ja Billiä.

Sitten ping tulikin jo perille ja kaikki oli taas hyvin.

Billistä puheen ollen. Sain uuden työpaikkani myötä mobiiliarsenaaliini uuden taisteluvälineen. Nokiaa sekin. Kulkee koodinimellä E65. Ihan kelpo kapistushan se tuntuu olevan, mutta vähän täytyy silti purnata.

Bill:hän tästä tulee mieleen siksi, että hän aikoinaan lausui vuosikymmeniä tietokonetta käyttäviä ihmisiä piinaavan lausahduksen: 640K Should be enough for everybody.

Nokialla on tästä otettu oppia ja varattu merkkijonoja varten merkkimäärä X. Tästä syystä asetuksista löytyy sen kaltaisia helmiä kuin Akt. valmiustilan sov. ja Akt valm.tilan osasov.. Syventyen jälkimmäisen vaihtoehdon alivalikkoon löytyy sieltä Akt.valm.tilan sov., Ei-vast. puh. ilm., Ol. sähköposti-ilm., Akt. valm.t. postil. jne.

Tuon ymmärtää vielä kun muistelee millaiset olivat ne näytöt ja muistin määrät ensimmäisissä mobiilikapistuksissa, mutta haloo, onhan nyt sentään jo 2000-luku!

Toinen tarpeeton puhelimessa eteen tuleva ominaisuus on se, että kun näyttävästi läiskäyttää liukukannen kiinni ei voikaan jatkaa sulavasti puhelinta suoraan taskuun, vaan pitää vastata Kyllä mikäli haluaa näppäinlukon käyttöönsä. Mielestäni tällainen kyseleminen on turhaa, ainakin mikäli ollaan Akt.valm.til.

Lopuksi haluan vielä muistuttaa kaikkia siitä että Huhtikuun 27. on Maailman neulanreikäkuvauksen päivä. Tai Pinhole day kuten meillä ammattislangin hallitsevien kesken sanotaan.

Erityisesti haluan tästä muistuttaa Pintiksen Oopaa ja Skrubun Pni:tä.

Nähdään taas, viimeistään ensi kerralla.

Kun takana on viikon verran kiertelyä Keski-Euroopassa on olo kotiinpaluun jälkeen melkoisen zen.

Polkumme kulki yli kolmen maan rajan¹ ja maisemia katseltiin aina Alpeilta Välimerelle asti ja vähän maanpinnan alapuolellekin.

Että terveisiä vain Sloveniasta, Italiasta ja Itävallasta². Kuvia tulee sitten myöhemmin.

Parasta oli ennen näkemättömät paikat, jylhät maisemat ja paras mahdollinen matkaseura. Ja se kahvi.

Yleensä minä en anna kerjäläisille tai keräyksiin edes taskun pohjalle kerääntyvää pölyäkään (itsekäs paska kun olen), mutta kun kerran Visa Kopu Kari Haakana niin kyllä sitten minäkin. Menihän se kuitenkin hyvään tarkoitukseen.

Ai niin. Tänään alkoi loma.

…sikariistohintaiset liput Stray Catsin ilmeisesti viimeisen kiertueen Helsingin konserttiin.

Mutta että minä vihaankin Lippupalvelun verkkokauppaa.

Lippuja on vielä, hae jo omasi.

Teknohiiri heräsi ja halusi blogiin Lightboxin. (Kun ei muutakaan blogintäytettä keksinyt.) Hetken tyrittyään teknohiiri sai kun saikin homman toimimaan. Klikkaa öistä Turkua, katso ja hämmästy. (Mutta älä hämmästele känn[y|i]kameran surkeaa kuvanlaatua.)

Pirun työläitä kyllä nuo Lightboxin vaatimat linkitykset, kun Textile ei tue rel-attribuuttia. Jää nähtäväksi kuinka paljon jaksaa leikkiä.