/dev/nikc/blog

Perl on hyvinkin tehokas kieli. Niin tehokas, että sillä saa näppärä jätkä kasaan satsin täysin käsittämättömiltä näyttäviä rivejä, jotka kuitenkin suoriutuvat niille annetusta tehtävästään mallikkaasti.

Sitten on myös niitä, jotka osaavat myös muotoilla ohjelmakoodinsa suoritettavaan tehtävään sopivasti(99 bottles of beer in Perl).

Sunnuntai on hyvä päivä ulkoiluun, varsinkin kun viime aikoina kovin ikävästi olemassaolostaan muistuttanut arktinen ilmasto hellittää kuristusotettaan talvisesta Helsingistä ja lämpötila on vain muutaman asteen nollan alapuolella.

Tänään suuntasimme siis Tähtitorninmäkeä kohti, taskussamme pulkkamäen testaukseen varatut välineet: punainen Kodin-Ykkösen muovikassi, joka sopii hyvin miehen takamuksen alle, sekä kauniimmalle, designtietoisemmalle, testilaskijalle sopivampi Marimekon vihreällä unikkokuosilla varustettu muovikassi.

Mäki on lupaavan jyrkkä; tiedossa hyvät vauhdit. Aluksi kuitenkin hieman rosoisen näköinen, jäätynyt kouru arvelutti, olinhan jo kipeyttänyt omat istumalihakseni torstaina sulkapalloa jahdatessani. Vain eihän tänne asti oltu kävelty vain lihaskipua voivottelemaan. Siis kulkuneuvo alle ja menoksi!

Räjähtävä alkukiihdytys äkkijyrkän alun ansiosta, sen jälkeen tasaista menoa parisenkymmentä metriä. Ei huono. Aluksi arveluttanut jääkin vain näyttää petolliselta. Voi hyvinkin suositella. Edes mäessä kasvavat puut, tai kävelytietä reunustavat lyhtytolpat, ole liian lähellä muodostaakseen vaaratilanteita, kunhan pitää järjen mukana puuhissaan.

Jatkoa seuraa ensi viikolla, säävarauksin totta kai.

Eilen, kun keräännyimme töölöläiseen asuntoon juhlistamaan erään nuorenparin kihlautumista, koin kaksi merkittävää tunnetilaa.

Ensiksi tunsin olevani Levottomat-elokuvassa. Kyllähän te muistatte sen kohtauksen missä se yksi ulkopuolinen roudataan tiiviin ystäväporukan kanssa piknikille ja se yksi näyttää siltä kuin olisi ulkopuolinen, eli itseltään, mutta yrittää siitä huolimatta epätoivoisesti sulautua joukkoon. No, olinhan minä monia eilisestä porukasta tavannut ennenkin, mutta hetki oli omituinen.

Toisekseni koin ensimmäisen oikeasti vaikean hetken sitten ihmiskokeen aloittamisen, kun tarjolle kannettiin avattu pullo punaviiniä. Saatoin jo tuntea suussani miten tuo kauniiden neitsyiden toimesta, auringon alla rypäleistä poljettu jumalten juoma hyväilee makunystyröitäni, tuoden kasvoilleni auvoisan hymyn ja sisälleni lämpimän auringonpaisteen. Silloin. Sinä hetkenä. Silloin oli lähellä.

Pysyin tiukkana.

Joitakin vuosia sitten, tarkemmin 90-luvun puolella ennen kuin joka jannulla oli taskussaan mobiili viihdekeskus, serkkuni sanoin nähneensä kaiken, kun Helsingin Stockmannin kahvilan vessassa oli kuullut asioillaan istuvan henkilön puhuvan kännykkään.

Tänään minusta tuntui samalta, kun raitiovaunussa kahden lapsen äiti, ilmeisen kiireisenä kotimatkallaan ennen illaksi suunnittelemaansa elokuvakäyntiä, rupesi imettämään lastaan.