Käymme yhdessä ain
20:34
Kuolleiden purjehduskenkien seura
19:09
9-vuotias söpöyden ammattilainen, sivutoiminen palindromi Tampereen Tesomalta.
Valokuvatorstai #87: kotimainen
*
12:21
Tänään aamulla kuume pysyi jo alle 38° Celsius-asteikolla mitattuna. Tästä rohkaistuna avasin tietokoneen ja suuntasin boldattujen linkkien paratiisiin, eli muutaman päivän laiminlyödylle blogilistalleni. Siitä sitten yksi kerrallaan läpi, ja siinä se sitten oli. Ensimmäinen, täysin rinnoin sydämestä saakka purkautuva, spontaani, raikuava, Siperian suuret arotkin täyttävä nauru.
Ai mikäkö se se sitten oli? No:
uudistuksen keskeinen osa eli italialainen kiskoa pitkin vilistävä kattokamera ei suostunut liikahtamaan
(via
*
Flunssapotilaana ollessa ilmaisu päivän väri saa täysin uuden merkityksen. Siinä on yleensä jotain kirkasta ja kellertävän vihreää. Välillä mukana on vähän rusehtavaakin. Aamupalan jälkeen, kuten tänään, ilmaisu saattaa sisältää myös aavistuksen mustikan sinistä.
Seuraavaksi voitaisiinkin sitten käsitellä päivän viskositeetti, joka luojan kiitos on pienenemään päin, mutta jätän sen nyt pois kun tämä on kuitenkin perheohjelma. Ehkä sitten joskus mikäli Valokuvatorstain viikon teema sattuu osumaan…
20:55
Tämä menee nyt peesaamisen puolelle, mutta menköön. Lähes ainoat, ihmisten lisäksi, Korkeasaaressa elämöineet otukset.
Valokuvatorstai #51: ääni
*
16:04
Siinä minä olin, yhdellä niistä minun tavaramerkkinäkin tunnetuista yöjuoksuistani, keskellä Ruissalon pimeintä metsää, mukanani vain puoliksi kuluneet paristot ja digikamera. Olin kuullut huhuja omituisista valoilmiöhavainnoista luoteis-Turun yläpuolella pitkin viikkoa ja olin päättänyt tehdä elämäni skuupin. Tätä paljastusta, joka varmasti takaisi lihavat eläkevuodet, ei veisi minulta kukaan.
Arvelin sen kuuluisan sylttytehtaan olevan Suomen Puolustusvoimien Ruissalon saarella olevan tukikohdan. Suunnistin siis sitä kohti ja istahdin alueen liepeille sammalmättäälle odottelemaan.
Tunteja kului. Ja kynnet. Epätoivon ja oman mielenterveyteni epäilys ehti käväistä vierailulla useammin kuin kerran. Tunsin jo kylmyyden tunkevan ahnaat riipivät kyntensä luitteni ytimiin, kuin Aura-sillan Penan sormet Sinol-pullonsa kaulan ympäri, kun yht’äkkiä metsä valaistui kuin alkuräjähdyksessä!
Kuin mielipuoli järkeään, hapuilin kameraani taskusta.
Tähtäsin ja laukaisin.
Valoilmiö katosi noin sekunnissa.
Piip-piip ilmoitti kamerani onnistuneesta tallennuksesta muistikortille.
Kuola valuen käänsin katseeni kamerani pienelle näytölle katsomaan valoherkälle piirille vangitsemaani tulevaisuudenturvaani. Tuota muserruksen tunnetta en voi kuvailla, Empire State Buildingin kattotasanteelta uuden Cadillacisi päälle tiputettu kymmenen tonnin paino voisi kuitenkin olla lähellä totuutta. Oikeastaan ainoa joka voisi tietää miltä minusta tuntui, on maannut meren pohjassa vuodesta 1912 törmättyään luotsaamallaan laivalla jäävuoreen.
Miksi…
Valokuvatorstai #29: epäonnistunut otos
*