/dev/nikc/blog

Taas on se aika kuusta. Istahdat verkkopankin ääreen jakamaan tilillesi tupsahtanutta muille kuuluvaa rahasummaa oikeille tahoilleen. Teet työsi tunnollisesti kuten aina, vaikka se tuntuukin inhoittavalta, jotta saisit lopussa synninpäästön ja oikeuden hengittää vapaasti.

Kuitenkin viimeisen paperin nurin käännettyäsi tuttua tunnetta ei tule. Jotain puuttuu. Korvissa suhisee kun rattaat pyörivät tyhjää. Käyt vielä kerran läpi sisääntulevien postien laatikkosi, mutta siellä ei ole mitään.

Yhtäkkiä muistat viime viikolla suorittamasi siistimistoimenpiteen siihen samaiseen laatikkoon. Muistat myös miten keräsit ylimääräisiä papereita kirjekuoreen jonka revit vakoilijoiden elämän hankaloittamiseksi mahdollisimman pieniin palasiin. Voisiko vastaus piillä siinä?

Kiität itseäsi laiskuudestasi jonka ansiosta jätepaperiroskista ei ole vielä tyhjennetty kierrätyslaatikkoonsa. Kaivat esiin vaihtelevan kokoisia paperilappusia alati kasvavaan pinoon, samalla silmäillen josko jokin pala tuntuisi sopivan mielessäsi olevaan aukkoon.

Sitten se osuu kuin osuukin käteen, se puuttuva pala. Nielaiset kun huomaat että yksi pala ei kuitenkaan riitä vaan niitä vaaditaan useita, ehkä kymmeniä. Ja ne useat pitäis löytää vielä useamman joukosta. Et kuitenkaan luovuta, vaan vertaat palasten väriä, repäisypintaa ja sisältöä keskenään kunnes lopulta olet päässyt maaliisi ja edessäsi lattialla on epämääräisen lippulappusmeren keskellä arkki josta voit kopioida tarvitsemasi tiedot suorittaaksesi päivän tehtävän loppuun.

Lopuksi hengität syvään. Nostat leukaasi hieman tavallista korkeammalle ja lausut “No niin. Tili tuli”, nostat aurinkolasit päähäsi ja jatkat, “tili meni”.