/dev/nikc/blog

Eilisilta kului mukavasti kulttuurikylvyn parissa, kun Proikkarin kanssa suunnistimme Q-Teatteriin Töölöön katsomaan Hitlerin Kellonsoittajaa.

Oikein mielenkiintoinen näytelmä, menkää kaikki katsomaan. Vaikka taitavat olla nämä lisänäytökset jo kaikki loppuunmyytyjä.

Mutta mitä näytöksestä sitten jäi käteen. Jotenkin näytelmä, mielenkiintoisuudestaan huolimatta, taisi olla vähän turhan pitkä. Jossain vaiheessa kun huomasin huomioni kiinnittyvän täysin vääriin asioihin. Kuten siihen ääneen mikä tulee kun näyttelijän muovinen korko kopisee kivilattiaan. Toisen näyttelijän liimalla kammattuun tukkaan. Hätäisesti puettuun, liian sileäksi silitettyyn paitaan. Ja sylkeen.

Tommi Korpela (tästä lähin Mr. Kuola) vei nimittäin lavalla kuolaamisen täysin ennennäkemättömiin sfääreihin. Kaikkihan me olemme nähneet miten lavalla sylki lentää kun sanoja tulee näyttelijän suusta kuin konekivääreistä luoteja. Mutta ei ikinä tällaista. Ei ikinä. Ihan valehtelematta, enää ei puhuttu mistään pienistä pärskeistä, vaan vuolaista virroista, jojoista, lammikoista lavalla.

Sen kuuluisan vettä tulee kuin Esterin takapuolesta -sanonnan voisi tästä lähin korvata sanonnalla vettä tulee kuin Tommi Korpelan suusta sylkeä.

Tarpeeksi tätä naureskeltuani, Proikkari valisti minua kertomalla että tämä on tietysti tehokeino. Että katsoja tunnistaisi näkevänsä aitoa raivoa. Minusta ehkä kuitenkin pikemminkin vesikauhuisen.

Kuolaamisiin.