/dev/nikc/blog

Kaikki sai alkunsa noin kaksi viikkoa sitten. Humalassa tietenkin, kuinkas muutenkaan. Harmittoman oloinen myönteinen vastaus, pöydän toiselta puolelta kuuluneeseen viattomuuden valepukuun verhottuun kysymykseen, “Hei, lähdetäänkö parin viikon päästä viikonlopuksi Tampereelle?”, oli saanut arvoisensa todellisuuden. Keskellä pimeintä perjantain ja lauantain välistä yötä, matkailijan verenkierto oli täynnä tajunnan hämärtävää myrkyllistä ainetta. Lisäksi sekä poski että toinen hansikas olivat paprikamajoneesin peittämät…

Lauantai toivotti aamulla kylmänkiskoiset huomenensa. Verhon takaa tunkeva, kylmästä värisevä päivänvalo, ei enteillyt mitään hyvää. Olinko sitten kävellyt liian kauas, ja päätynyt hotellin sijasta Siperiaan? Toisenkin silmän avaaminen toi kuitenkin helpotuksen ympäriltä löytyvien seinien muodossa. Vieressäni, kaunis, aivan liian nuorena kuolemaansa julistava neito näytti myös tutulta. Huoneen nurkassa, yksinäisenä, hylättynä, majoneesin peittämä hansikas antoi viimeisen varmistuksen. Eilinen ei ollut ollut unta. Olin edelleenkin Tampereella.

Karun todellisuuden läiskäistyä matkamiestä turskalla ympäri korvien, ei ollut enää kuin yksi vaihtoehto. Oli pakko syöksyä tulta päin taisteluun, eli suihkun kautta aamiaiselle. Hyvin syönyt taistelija, on urhea ja tehokas taistelija.

Muroja, mysliä, leipää, juustoa, kinkkua, meetwurstia, kananmunaa, kahvia, mehua ja pekonia. Pekonia. Pekonia.

Aamiaisen jälkeen pukeutuminen taisteluvarustukseen ja tiedustelukierrokselle lähiympäristöön. Paloasema, kylmän näköistä vettä, vanhoja tehdasrakennuksia. Naurava kirjadivarin pitäjä. Veronsa vaativa levykauppa. Pureva pakkanen. Lisää ruokaa. Kahvia. Vauvoja, vauvajuttuja, paskavaippajuttuja. Todellista psykologista sodankäyntiä.

Koin järkevimmäksi vetäytyä taistelusta keräämään lisävoimia illan suurhyökkäykseen jolloin oli tarkoitus miehittää muutama strateginen piste tässä kyläpahasessa. Koodinimet Tillikka, Sputnik ja Doris esiintyivät useasti sissiosastojemme välisessä kommunikaatiossa. Mitä ne tarkoittavat? En tiedä!

Saatuani ansaitun lepotauon hilpeältä kirjakauppiaalta hankitun Amerikkalaisen propagandakirjallisuuden parissa, tunsin olevani jälleen valmis uuteen taistoon.

Suuntasin kohdetta, joka kulki koodinimellä Tillikka, kohti hampaitani kiristellen. Miten tämän paikan alkuasukkaat saattoivat näyttää suhtautuvan vallitseviin olosuhteisiin niin välinpitämättömästi. Niin kuin se olisi jotenkin normaalia elää lämpötilassa jossa ainoastaan jäälohkare voisi viihtyä. Jäälohkare, ja siivu viskiä.

Koodinimi Tillikka oli onneksi lämmitetty tila. Paikalla olin minä, projektinjohtaja sekä paikallinen kontaktinsa. Myös Tampereen Winston Churchill, Heikki Kinnunen, oli eksynyt paikalle heiluttelemaan kyyppareille voitonmerkkiä, josta kiitollisena kiikuttivat sotasankarille kurkunkostuketta kerta toisensa jälkeen.

Vaihdoimme informaatiota tuntikaupalla, unohtamatta samalla eliminoida dehydraation ilmeistä vaaraa.

Koodinimi Doris, johon myöhemmin etenimme, oli jo menetetty. Infiltraatio oli tehty mahdottomaksi sisäänpääsyn estävällä ihmismuurilla. Ne siat olivat ilmeisesti saaneet selville suunnitelmamme. Väsymyksen lannistamina vetäydyimme takaisin tukikohtaamme.

Sunnuntain herääminen sujui lauantaiaamua valoisempana. Vähänkö tiesimme, ettei mielialaamme henkisesti kohottavaa, aamupalapekonia ollut saatavilla. Onneksi kuitenkin muu tarjonta oli vähintäänkin entisellään.

Vielä yksi tapaaminen, jonka jälkeen hiljainen vetäytyminen kotikonnuille.

Miksi taistelustapaluumatkat tuntuvat aina todellista pidemmältä?

Arktisesta maanantaiaamusta en edes pukahda.