/dev/nikc/blog

Viikonloppuna kaivoin takapihan rikkaruohojen keskeltä äitini polkupyörän liikkumisen tarpeitani tyydyttämään. Ne muutamat kilometrit mitä kauppa- ja bilereissulla kertyi olivat riittävästi saamaan minut tuntemaan itseni pahoinpidellyksi istumaruumiinosani kohdalta.

“Sulla on satula päin persettä”, valisti neuvokas ystäväni. Eikös se näin pitäisi ollakin? Tai niin minä ainakin olen ymmärtänyt. (Ei, minä en vain kykene vastustamaan huonojen puujalkavitsien ymppäämistä teksteihini.)

Itse kuitenkin veikkaisin että nämä muutamat polkupyöräilemättömät vuodet ovat syypäänä. Viime vuosina kun on enemmän tullut rullailtua 8- kuin 2-pyöräisenä.

Tänään oli kuitenkin hienon kelin saneleman pakon edessä ottaa sama kidutusväline alle työmatkalle. Aamuinen lenkki meni viikonlopun vammoja aristellessa mutta nekin ikään kuin katosivat matkan aikana, tai sitten vain kipuraja ylittyi. Mene ja tiedä.

Kotimatkalla kivuista ei kuitenkaan ollut mainittavaa haittaa. Päätinkin tämän inspiroimana huvikseni ottaa kaiken irti mitä tästä oluttynnyristä on irti otettavissa. Ensimmäinen kilometri hissukseen pulssin nousua odotellessa jonka jälkeen avautui suora missä olikin hyvä laittaa isompaa vaihdetta sekä pyörään että sen moottoriin.

Aninkaistenmäki vei jonkin verran mehuja mutta onneksi ylämäen jälkeen yleensä tulee alamäki, joten sain hieman aikaa palautua ennen Aninkaisten siltaa, joskaan se ei yhtä kova koitos olekaan.

Sillan ylitettyäni olikin luvassa silkkaa tasamaata — tai niin lähellä tasamaata kuin tässä harjujen päälle rakennetussa kaupungissa päästään — ja loppusprintti eli viimeiset 1.5km. Turbo päälle ja vauhtia masiinaan, vaikka itku tulisi.

Kotikadulle kurvatessani olin muuttunut väsyneestä monitorintuijottajasta huohottavaksi, hiestä märkänä olevaksi eläväksi kuolleeksi. Kotipihalla olikin hienoa heittäytyä nurmikolle odottamaan pulssin palautumista normaalille tasolle.

Kurkkuun sattui, kuumotti, hiki valui, polvia särki, mutta tuntui se niin hyvältä. Liekö niitä endorfiinejä? Tästä voisi helpostikin muodostua tapa, kuten joskus oli rullaluistellessa, tehdä nopeusennätyksiä kotimatkalla. Töihin mennessä ei oikein viitsi kun työmaalla ei ole suihkua, vaikka muuten aamun viileydessä voisi olla mielekkäämpää repiä. Heräisikin tehokkaammin.

Parisen viikkoa tätä on vielä aikaa koemielessä harrastaa. Sen jälkeen onkin kotikaupunki toinen ja minä taas pyörätön. Tosin jos tuo kaljatynnyri osoittaa edes pientä pienentymisen merkkiä moisen hyötyliikunnan ansiosta, olen kyllä pakotettu hankkimaan helvetinkoneen itsellenikin. Sääli vain kun en sellaista jonka minä haluan ole missään (myynnissä) nähnyt.