/dev/nikc/blog

Tämä on niitä kirjoituksia, joitten tulisi olla helppo aloittaa. Mahdollisia aloituksia on niin monia. Mutta se taas tuo mukanaan vaikeuden; mikä on se paras niistä kaikista? Se, mikä saa mielenkiinnon heräämään ja pysymään ensimmäistä kappaletta pidempään. Loppujen lopuksi sitä kuitenkin päätyy hylkäämään kaikki vaihtoehdot ja kirjoittaa jotain aivan muuta mikä ei liity aiheeseen millään lailla, kuten tämä mitä juuri luet.

Niin. Sitten tulee se seuraava vaikeus. Pitää rakentaa aasinsilta puustaheinästä aiheeseen. Siinä on pulmaa kerrakseen, varsinkin jos on kuten minä, kirjoitustaidoton. Joten teen kuten joku fiksumpi; oion mutkia ja menen suoraan asiaan.

Kaikki sai alkunsa puolivitsistä. Isät ja luvat ja niin edelleen. “Ja kesällähän olemme menossa Joensuuhun. Menette kalaan ja homma on paketissa, eikö?”, tuumi tuo elämäni valkeus. Niin, yksinkertaiseltahan se noin aseteltuna näyttää.

Loppujen lopuksi se on ihan helvetin vaikeaa. Ehkä sitten, jos olisi pyörinyt kuvioissa jo vuosia ja olisi käynyt kalassa useamman kerran ja sen perusteella voisi luottaa ettei heitetä laidan yli, se voisi olla helppoa. Mutta kun yhteinen historia on yhdellä kädellä laskettavia tapaamisia asiat mutkistuu. Palat nousee kurkkuun, hiki nousee otsalle ja se yhteisen salaisuuden jakaminenkaan ei riitä.

Vaan viimeinen mahdollinen tilaisuus käytetään hyväksi. Ympärillä ei silloin myöskään ole vettä, paitsi lasissa – siinä toisessa jossa ei ole Akvavitiä. Silloin, kerää kaiken rohkeutensa. Karauttaa kurkkua ja lausuu ääneen ne viikon verran kielellä pyörineet sanat. Ne, joita ilman tätä kirjoitusta ei olisi.

Tästä on nyt noin kolme viikkoa. Sen verran ehdin odottaa oikeaa hetkeä. Sitä hetkeä jolloin kaikki vain loksahtaisi legomaisesti kohdalleen ja tietäisi, että se on nyt. Nyt se on. Vaan ei sitä ehtinyt tullakaan, sinänsä.

Ei ollut legoja. Ei loksahdellut. Oli vain hyvä hetki. Hyvä hetki, kuohuviiniä ja iltaruskossa kylpevä Helsinki, hotelli Tornin taivasbaarista nähtynä.

Niin minä sitten kokosin ne hermonrippeet itsestäni jotka eivät jännityksestä olleet 80 metrin korkeudessa hajonneet taivaan tuuliin ja sanoin sen. Sen minkä olisin voinut sanoa jo aikoja sitten.

“Rakkaani, tuletko vaimokseni?”

Ja hyvinhän siinä poikalapsen kävi…