/dev/nikc/blog

What if you could pick up that old gear you used to love photographing with, but just can’t be bothered to use because of the hassle of using film over digital? Surely a thought that has crossed the minds of many of us who think that all that really was essential in a camera body had already peaked by the late 70’s.

Well, there was actually an attempt at a concept enabling you to do just that. Back in 1998 a company called Imagek (later Silicon Film) introduced a digital film concept.

Dpreview hosts an article, dated 1999, containing images of a prototype and the specs. A digital film cassette than can store 24 images, designed to fit common professional and prosumer camera bodies and equipped with a sensor boasting a whopping 1.3 megapixels!

A post on photo.net from 2004 includes a brochure like image for yet another prototype mockup. The thread also contains a good summation describing the general atmosphere surrounding the project:

It isnt vaporware; more like no taxes; peace in the middle east; the 100MPG carburetor; the paperless office or paperless bathroom; a woman who has only one pair of shoes; kids who dont ask for money; etc.

Whether or not it was ever more than a joke is hard to say, but, sadly, this dream will probably never be a reality.

Mutta miksi valita niin iso koko, kun on paljonkin sellaisia hauskoja kameratyyppejä, jotka välillä voi mukavasti sujahduttaa taskuun? – Niin valitettavasti on varmaa, että sellaisesta henkilöstä, joka on liiaksi mukavuutta harrastava viitsiäkseen kantaa tavallista rullafilmikameraa kädessään, ei koskaan tule kunnollista valokuvaajaa.

Pienkameroilla saadaan tavallisissa oloissa 36 kuvaa filmirullasta. Se voi kyllä olla etu matkoilla, mutta tavallisissa arkioloissa siitä on pääasiassa haittaa ja hankaluutta. Kun valitsee kohteensa huolellisesti, riittää 8-12 kuvaa filmirullassa mainiosti. Sitä parempihan on, kuta useammin on tilaisuus päästä filmejä kehittämään.

Kuvaus pienkameralla vaatii aivan erikoisen suurta taitavuutta ja suorastaan pikkumaista säännöllisyyttä ja tarkkuutta — Siihen vaaditaan kerta kaikkiaan aivan erikoisia synnynnäisiä taipumuksia, jos mielii ajan oloon onnistua tällä valokuvauksen erikoismuodon alalla.

Koska filminauhaan mahtuu jo 36 kuvaa, filmiruudun hinta teoriassa jää huokeammaksi kuin suurikokoisissa kameroissa. – Mutta käytännössä asia on päinvastoin. Pienkuvafilmi käy kalliimmaksi kuin tavallinen rullafilmi, koska sitä tavallisesti tuhlataan huomattavasti enemmän. Aivan liian usein ajatellaan, että on valotettava aiheesta useita kuvia, jotta tuloksena olisi yksi hyvä kuva. Ja kuinka usein harrastelija lankeaakaan kiusaukseen tuhlata filmiä valottamalla turhan takia viimeiset ruudut, jotta vain voisi kehittää koko rullan.

Huolimatta pienkameran monista eduista siitä usein muodostuukin pettymyksen aihe. Vika on silloin usein valokuvaajassa itsessään. Hän laukoo oikeaan ja vasempaan kaikkea mitä näkee. Hän on huolimaton aiheittensa valinnassa — Kaiken tämän hän tekee uskoen, että jokin kuvista onnistuu. Mutta tuloksena on epäselviä kuvia ja mitäänsanomattomia aiheita.

Lainaukset K.O. Sjöströmin kirjasta Amatöörivalokuvaaja (1957).

Parturini¹ suosittelemana kävin kuuntelemassa miten lontoon poikien bändi rokkaa, ja rokkasihan se. Uusi Loosekin tuntui toimivalta.

¹ The Barber Shop fredalla, muita ei enää hyväksytä.

Parisuhteet päättyy, se on normaalia. Eron syy voi sitten olla mikä tahansa; kyllästyminen, yhteensopimattomuus, henkilökohtaiset ongelmat, kuolema, toinen ihminen jne jne. Syitä eroon löytyy varmasti yhtä monta kuin löytyy päättyneitä parisuhteitakin. Mutta pakitetaan vähän.

Ennen kuin voi erota pitää olla parisuhde. Jotta voi olla parisuhde, pitää olla luottamus. Luottamus on se minkä varassa voi laskea itsensä täysin avoimeksi toisen eteen. Se mahdollistaa tilanteen jossa toisen on mahdollista olla toiselle hyvä, tai haavoittaa syvästi. Tuon luottamuksen pettäminen on minusta alhaisinta mitä toista ihmistä kohtaan voi tehdä ja se on anteeksiantamatonta.

Minä olen tuossa tilanteessa. Minun luottamustani käytettiin kylmästi hyväksi.

Toiseen ihmiseen ihastuminen, myös olemassa olevan parisuhteen aikana on normaalia, mutta jos asian eteen toimii jotenkin muutoin kuin asian ohittamalla, kyseessä ei ole kahden vaan kolmen ihmisen välinen asia. Kun tuo kolmas jätetään ulkopuolelle, roikkumaan mukana tietämättömänä, siitäkin huolimatta että ne kaksi muuta osapuolta ovat erittäin tietoisia teoistaan ja niiden vääryydestä, on itse valinnut alennuksensa kaikkein alhaisimpien olentojen kastiin ja on ansainnut paikkansa helvetin sisimmässä piirissä.

Minä en voi mitenkään käsittää mikä on se ajatuksen kulku joka saa ihmisen vakuuttuneeksi siitä että tällainen toiminta on oikeutettua.

Tästä syystä vihaan, enemmän kuin kuvittelin olevan mahdollista. Ja tuo viha kuluttaa minua.

Kenellekään lähipiiriin kuuluvalle asia ei liene enää mikään uutinen, mutta noin kuukausi sitten päättyi reilut kaksi vuotta kestänyt avoliittoni.

Tapahtuma oli seurausta rakkaan puolisoni ja monelle teille lukijoillekin tutun persehuumoria viljelevän luopion kuukausikaupalla jatkuneesta tapailusta. Neljänkympin kriisiinsä ehtineen paskiaisen missio toteutui onnistuneesti, vaan kaksihan tangoon aina vaaditaan. Omia epäilyjäni en suostunut uskomaan vaan tuomitsin vainoharhaisuudeksi, sen sijaan uskoin puolisoni luotettavuuteen, rehellisyyteen ja suoraselkäisyyteen – valinta joka sittemmin osoittautui suureksi virheeksi.

Tämän enempää en aio asiasta puhua. Tämän kirjoituksen kirjoitan siksi ettei tarvitse ottaa asiaa puheeksi, sitten jos/kun seuraavaksi kohtaamme.

Kumpaakaan asianosaisista en välitä tavata, minulla ei ole teille kummallekaan enää koskaan mitään asiaa. Onnea vaan uusperheelle ja haistakaa paska.