/dev/nikc/blog

Nyt kun spekuloinnille ja huhuille on annettu riittävästi elinaikaa ja kaikille asianosaisille on ilmoitettu, voin paljastaa että hihkumiseni syy on uusi työpaikka.

Mitä te oikein kuvittelitte?

TJ 8.

Samaan henkeen kuin GMailin SPAM-laatikossa on nötkötti-reseptejä, löytyy roskiksesta kierrätysvinkkejä.

Minähän en millään lailla ole kunnostautunut tietämykselläni Helsingin eri kaupunginosista ja niiden rajoista, mutta että Mäkelänkatu kulkisi Hakaniemenrantaa?

Yhtäällä:
< qvr> linden turun yliopistolla puhumassa atm
< qvr> siellä on kuulemma pari kaveria eturivissä suut teipattuna

Toisaalla:
<@Speque> teippiä tarjottiin monille mutta väki nössöillee

Eilen olin pitkästä aikaa (tai ainakin viikkoon) kuuntelemassa elävää musiikkia, kun tuttava vinkkasi Libertessä esiintyvästä Balls-yhtyeestä.

Bändi ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta solistinsa Marjo Leinonen kuitenkin nimenä, koska hänen keikkaa oli minulle ennenkin suositeltu.

Edellisellä kerralla en tosin vaivautunut paikalle, eilisen jälkeen en totisesti enää jätä väliin.

On siinä kyllä annettu yhdelle ihmiselle instrumenttia kerrakseen. Huh huh.

Ensi lauantaina olisi taas tarjolla.

Serkkuni autossa oli aikoinaan, ja saattaa toki olla edelleenkin, EU:ta vastustava tarra jossa luki Skyll inte på mig, jag röstade ju nej..

Siinä samassa hengessä.

EFFiläinen olen nykyään minäkin, kauniimmasta puoliskostani intoutuneena.

Kun kerran minulle valokuvausharrastuksen myötä kerääntyy nurkkiin enemmän kuvia kuin normaalin (tai järkevän) ihmisen mielestä olisi suotavaa, ajattelin voisi olla ajatusta koota niistä pieniä kokonaisuuksia - sen suuremman ja sen satunnaisen rinnalle - joita sitten voisi maailmalle henkselit paukkuen esitellä. Jos niistä vaikka joku itselleen jotain saisi.

Pitemmittä puheitta: Camera walks, #1

In 1978, Jim Davis began a newspaper comic strip called “Garfield”. For almost thirty years, this strip has endured, primarily because its inoffensive, storyless humour is immediately accessible. It is, if not quite the Lowest Common Denominator of the comic world, at least as close to it as one can get without being obviously mediocre.

The comic changes dramatically when one removes the thought bubbles.

“Garfield” changes from being a comic about a sassy, corpulent feline, and becomes a compelling picture of a lonely, pathetic, delusional man who talks to his pets. Consider that Jon, according to Garfield canon, cannot hear his cat’s thoughts. This is the world as he sees it. This is his story.

Arbuckle - Garfield through Jon’s eyes

Suuri osa on melkoista kuraa tai vähintäänkin keskinkertaista, mutta joukosta löytyy kuitenkin joitain todellisia helmiä kuten esimerkiksi tämä Ren & Stimpy henkinen strippi.

Tänään voi hymyillä ihan reilusti. Ja niin olen kyllä tehnytkin, sen jälkeen kun olin ensin hengaillut noin vuorokauden verran jännäkakka housuissani.

Myöhemmin lisää.