/dev/nikc/blog

Windows toaster

The windows toaster looks nice, but sometimes it just won’t make toast, it either comes out burnt or raw, or it stops half way through. also, you have to unplug the toaster, plug it back in again, and wait 5 minutes each time you want to try and make some toast. For every loaf of bread you buy, you are forced to buy a license for a new toaster to go with it, and you will get sued if you let someone else have some of your toast.

MAC toaster

The MAC toaster has no settings or controls and it looks very stylish, but will only accept proprietary size bread which can only be bought from Apple main dealers at 10 times the price of regular bread. If it breaks you will have to ship it to a licensed repair shop for service. The toast is fine except that the size of the bread is so odd, you can’t actually eat the toast it produces, although it does look good.

Linux toaster

The Linux toaster looks awful, it has wires crimped together hanging out of it, and pieces grafted from other toasters. the first time you make toast with it it burns it, the next time its raw. But after you read the man pages and invoke the command line toast -verbose -breadsize 50132 -eject -o z3321 > /dev/toast | more it makes perfect toast forever and never breaks.

(LinuxQuestions.org

Joskus maanantaiaamukin voi olla hyvä.

Kokeilin puhelinkamerani mustavalkokuvausta.

Eilisilta kului mukavasti kulttuurikylvyn parissa, kun Proikkarin kanssa suunnistimme Q-Teatteriin Töölöön katsomaan Hitlerin Kellonsoittajaa.

Oikein mielenkiintoinen näytelmä, menkää kaikki katsomaan. Vaikka taitavat olla nämä lisänäytökset jo kaikki loppuunmyytyjä.

Mutta mitä näytöksestä sitten jäi käteen. Jotenkin näytelmä, mielenkiintoisuudestaan huolimatta, taisi olla vähän turhan pitkä. Jossain vaiheessa kun huomasin huomioni kiinnittyvän täysin vääriin asioihin. Kuten siihen ääneen mikä tulee kun näyttelijän muovinen korko kopisee kivilattiaan. Toisen näyttelijän liimalla kammattuun tukkaan. Hätäisesti puettuun, liian sileäksi silitettyyn paitaan. Ja sylkeen.

Tommi Korpela (tästä lähin Mr. Kuola) vei nimittäin lavalla kuolaamisen täysin ennennäkemättömiin sfääreihin. Kaikkihan me olemme nähneet miten lavalla sylki lentää kun sanoja tulee näyttelijän suusta kuin konekivääreistä luoteja. Mutta ei ikinä tällaista. Ei ikinä. Ihan valehtelematta, enää ei puhuttu mistään pienistä pärskeistä, vaan vuolaista virroista, jojoista, lammikoista lavalla.

Sen kuuluisan vettä tulee kuin Esterin takapuolesta -sanonnan voisi tästä lähin korvata sanonnalla vettä tulee kuin Tommi Korpelan suusta sylkeä.

Tarpeeksi tätä naureskeltuani, Proikkari valisti minua kertomalla että tämä on tietysti tehokeino. Että katsoja tunnistaisi näkevänsä aitoa raivoa. Minusta ehkä kuitenkin pikemminkin vesikauhuisen.

Kuolaamisiin.